Vajosin alemmaksi kuin oli tarkoitettu

Muistattehan kaikki tämän blogin? Minut, Ojala, Sini, Loviisa ja Sinin ja Loviisan tuhat vuotta sitten kirjoitettu yhteinen blogi vedettiin mukaan kummalliseen mustamaalaukseen. Miksi? Siksi, että satuimme olemaan ainoita ihmisiä koko liitossa, jotka uskalsivat kommentoida asioita omalla nimellään. Yksikään nimetön kirjoittelija ja todellinen paskanpuhuja ei saanut haukkuja ennen kuin eilen, kun varapuheenjohtaja Rydman avasi pitkästä aikaa sanaisen arkkunsa.

Liittokokoukseen on viikko, joten peliliikkeitä oli odotettavissa. Olisin kuitenkin odottanut Rydmanin kaltaiselta poliitikolta hieman enemmän pelisilmää sen suhteen, mikä jäsenistössä vaalipuheina menee läpi ja mikä ei. Hienoa kuitenkin on se, että olemme yhteisen hyvän asialla kaikki, minä, Barbaari(t) ja Wille Rydman. Jotta voisin olla se ikuinen vastarannan kiiski ja tehdä kaikesta hankalaa, kommentoin myös hieman Rydmanin motiiveja hakea Suomen Nuorisoyhteistyö – Allianssi ry:n hallitukseen (anonyymisti tietenkin, kuten kuvaan kuuluu). Elätelkäämme siis toiveita siitä, että Rydman vastaa näihin kysymyksiin ennen liittokokousta; mielenkiintoista olisi tietää mikä hänen mielensä näin radikaalisti muutti.

Suomi vuonna 2050

Yrittäjäkurssilla eilen pohdittiin megatrendejä, skenaarioita ja tulevaisuusselontekoja tuleville vuosille ja saimme myös itse tehdä oman skenaariomme. Liekö johtunut perjantai-iltapäivästä vai mistä, mutta oman ryhmäni skenaariotyöskentelyn tuloksena emme enää pidä ilmastonmuutosta varsinaisena uhkana.

Vuonna 2050 Suomen ilmasto on lämmennyt 1-2 celsius-astetta. Ilmaston lämpeneminen vaikuttaa Suomeen ainakin seuraavilla tavoilla:

• Suomen lajisto muuttuu nopeammin, kuin millaisena “luontaista” muutosta voidaan pitää. Kylmän ilmanalan kasvit katoavat ja saamme tilalle useita lämpimän ilmanalan tulokaslajeja. Yhä useammat linnut talvehtivat Suomessa, jolloin niiden ekologinen lokero pienentyy merkittävästi. Osa lintulajeista joutuu kilpailun kautta todellisiin hankaluuksiin ja ne katoavat. Uusilla lintulajeilla ei ole kilpailijoita, jolloin linnut ovat uuden ajan citykaneja.
• Suomessa ei enää ole lunta. Tällä on monenlaisia seurauksia. Poronhoito kärsii useiden lajien kuollessa; jatkuvien lämpötilanvaihteluiden vuoksi maa on jäässä ja poroja on mahdotonta enää kasvattaa. Poronhoidon ja talven ympärille kasvanut turismi katoaa ja lapissa on mahdotonta harjoittaa perinteisiä elinkeinoja. Kun itsensä elättäminen muotoutuu liian hankalaksi, muuttavat ihmiset entistä etelämpään ja Suomen väestöstä 90% asuu kaupungeissa. Turismin ja muiden elinkeinojen harjoittamisen loppumisen jälkeen on lapin luontoa täysin tarpeetonta suojella, jolloin kaivostoimintaa voidaan merkittävästi lisätä. Tästä johtuen suomalaiset elävät jatkuvassa pelossa, kun maailmallakin noteerataan Suomen kultavarannot.
• Kaivostoiminnan lisäämisen vuoksi louhitaan myös  enemmän uraania, jonka ansiosta voidaan rakentaa lappiin kymmeniä ydinvoimaloita. Ydinvoimaloiden ja kovien tuulenpuuskien ansiosta rakennettujen tuulivoimaloiden vuoksi Suomesta tulee omavarainen energiantuotannossa.
• Kemin lumilinnaa ei voida enää rakentaa lumesta ja jäästä, vaan se rakennetaan lasista. Talvisin se toimittaa lumilinnan virkaa, mutta kesällä siellä viljellään banaania ja ananasta. Trooppisia hedelmiä ei tarvitse näinollen enää tuoda ulkomailta.
• Pohjanlahti saastuu maatalouden siirtyessä pohjoisemmaksi, eikä siis laivaliikennettä siellä enää tarvita. Itämeri on entistä saastuneempi sitä ympäröivien maiden ja kaasuputken vuoksi. Merellä on sattunut jo ainakin yksi vakava tankkeriturma kun Pietarin öljysatama jatkaa kasvamistaan, mutta kaluston uusimiseen ei haluta investoida.
• Pyöriäiset lisääntyvät Suomen vesistöissä, jonka vuoksi suomalainen poroajelu vaihtuu delfiiniajeluiksi. Samalla myös poronkäristys menettää paikkansa suomalaisessa ruokapöydässä ja tilalle tulee sushi.
• Ihmisten muuttaminen kaupunkeihin aiheuttaa suurta painetta pääkaupunkiseudulle; kuinka järjestetään infrastruktuuri ja mitä vaikutuksia slummiutumisella on?
• Paineet lisääntyvät myös sosiaali- ja terveydenhuollon puolella, joka omalta osaltaan jouduttaa slummiutumista. Slummiutumisen seurauksena syntyy suomalainen jengikulttuuri ja Kalliosta tulee mafiosojen leikkipaikka. Suurten mafiasukujen syntymisen jälkeen voi suomalainen media-ala keskittyä kertomaan heidän tarinoitaan ja Slumdog Millionaire -tyyliset elokuvat tulevat Suomen vientituotteeksi.
• Vuonna 2049 valmistunut Helsingin Musiikkitalo muutetaan museoksi, jossa esitellään mm. saamelaiskulttuuria ja alkuperäiskansoja, jotka ovat kuolleet sukupuuttoon ilmaston lämpenemisen seurauksena.

(Toim.huom. ryhmässä oli myös yksi metsätalouden ja yksi ympäristötekniikan opiskelija. Se kertokoon siitä, kuinka vakavissaan olemme skenaariomme kanssa.)

Talvi yllätti VR:n, autoilijat, lentoliikenteen ja vaaleanpunaisen yksisarvisen

On se vaan jännä, miten talvi (joka Suomessa kuitenkin kohtalaisen säännöllisesti on) onnistuu joka kerta yllättämään koko Suomen; sormet jäätyy, junat ei kulje ja autoilijat kolaroivat. Eilen minulla alkoi koulutus klo 9 Vantaalla ja aamun Pendolino kulki kuin unelma. Vitsailin silloin, että illalla en varmasti pääse kotiin kun koko liikenne on pysähtynyt (hah-hah) ja koputtelin puuta. No, ei paljon puun koputtaminen auttanut, kun matkustin lähijunalla 1,5 h Korsosta Helsinkiin, odottelin 3 h junan lähtemistä Tampereelle ja vietin mukavat pari tuntia ravintolavaunussa. Note for self: jos mies esittelee itsensä kertomalla kuinka monta päivää on juonut “konua”, niin älä ystävällisyyttäsikään anna hänen istua viereesi.

Tänään olen onnellinen:

- Opinnäytetyön aihe alkaa muotoutua. On vaan niin paljon kaikkea jota haluaisin tutkia, etten millään saa kaikkea yhteen oppariin ängettyä. “Naisen rooli ja arvovalinnat media-alalla” alkanee olla kuitenkin lähellä lopullista otsikkoa.

- Eilen rautatieasemalla romanialaiskerjäläinen sylki päälleni kun en antanut hänelle rahaa. Viereiset kaksi (komeaa) ruotsalaismiestä riensivät apuun, putsasivat takkini ja pitivät seuraa junaa odotellessa. Sain jopa Niklakselta puhelinnumeron. Todennäköisesti en sillä koskaan mitään tee, mutta ajatus on kovin kaunis.

- Tiistaina ja keskiviikkona toimitetuissa Tamkon ja PAKOn valtuustovaaleissa keräsin Tamkon ehdokkaista eniten ääniä. Muutama PAKOlainen meni ohi (prkl Ilona, tämä kostetaan vielä) mutta kiitos ja syvin kumarrus kaikille niille hienoille ihmisille, jotka antoivat minulle äänensä.

- Minulla on ihania ystäviä, jotka tarpeen tullen lohduttavat yksinäistä ja toimittavat unikaverin virkaa.

- YLE on kerrankin tehnyt jotain, mistä voin olla vilpittömän ylpeä:

Tänään onneton olen:

- Koti pitäisi siivota, mutta pehmoisen ja pörröisen viltin alla on mukavampi rötvätä kuin tehdä mitään tuotteliasta.

- Suomalaiset lapset voivat oikeasti huonosti. Olen tämän viikon ollut “hei ope!” alakouluikäisille lapsille, jotka ovat kertoneet kuinka rehtorit ovat niin vihaisia ettei heille uskalla puhua, tunneilla on tylsää kun opettajat vain huutavat, oppitunneilla ei koskaan tehdä mitään hauskaa ja koulukuraattorit ovat pelottavia ja heidän kanssaan on mahdoton keskustella. Olisikohan nyt pikkuhiljaa aika unohtaa ne PISA-tutkimukset ja alkaa oikeasti mitata oppilaiden (ja opettajien) hyvinvointia ja onnellisuutta.

PS. Tuli muuten tuosta VR:stä mieleen. Ismo Leikola <3

Pyöräilijät painukoon kotiinsa

Yksi asia Tampereella asumisessa ottaa kyllä päivästä toiseen pannuun  ja lujaa. Tampere on yritetty parhaalla mahdollisella tavalla rakentaa tai ainakin osoittaa kyltein kaupungiksi, jossa pyöräilijät ovat kiellettyjä. Satakunnan sillasta en enää edes jaksa nillittää; onhan se nyt ihan luontevaa että pyöräilijä kiertää puolen kilometrin lenkin päästäkseen paloasemalta Media54:n ovesta sisään.

Uusin aivopieru löytyy nimittäin rautatieasemalta. Pieni ihminen, joka aikatauluttaa aamunsa minuutti minuutilta (jotta voi torkuttaa edes 5 minuuttia), ei ollut tänä aamuna osannut odottaa, että pyörän säilyttäminen asematunnelin ovella Dog’s Homen päädyssä olikin yhtäkkiä kielletty. Ovelta oli kaikki pyörät raijattu pois, ja jokaiseen seinään lätkäisty kyltti, jossa pyörien tuominen alueelle on kielletty. Koska minulla oli kaksi ylimääräistä minuuttia, kurvasin rautatieaseman toiselle puolelle; pyörien nykyiselle säilytyspaikalle. Kuinka ollakaan, sinne (mihin pyöräpaikka siis muutama kuukausi sitten siirrettiin) oli ilmestynyt kyltti jossa kehoitettiin siirtämään pyörät pois ko. paikalta. Uusi paikka on “katutason ja laiturien pyöräpaikat”. Aamulla olin niin unessa ja kiireinen, etten ehtinyt uutta paikkaa katutasossa etsiä, mutta ei sitä kyllä illallakaan löytynyt. Voisiko joku ystävällinen sielu nyt kertoa missä ne katutason pyöräpaikat rautatieasemalla ovat? Nyt kun asematunneliinkin vihdosta viimein saatiin nuolet siitä, kummalla puolella tietä pitää kävellä tai pyöräillä ja rautatieasemalle jopa pääsee pyörällä. Toisinaan sitä ihmettelee, että missä on se ihmisten kuuluisa maalaisjärki..

Nim. yksikin keskisormea näyttävä jalankulkija lisää ja tämä tyttö löytyy Pitkästäniemestä.

Pirkanmaalaiset valitsivat viisaasti

Viime syksynä Pirkanmaan Kokoomusnuorten piirikokous oli omalta kannaltani melkoinen pettymys; puheenjohtajan palli meni itseltäni sivu suun. Puolen vuoden mielenosoittamisen jälkeen totesin, että tälläistä tämä politiikka kai sitten on; älä luota keneenkään äläkä ainakaan pyri minnekään. Mitenkäs se nyt meni, uudet jäsenet ovat siitä harmillisia tapauksia, että ne aina pyrkivät jonnekin.. Viime syksyn jälkeen lienee vain inhimillistä myöntää, että halusin kostaa. Ja isosti. Sittemmin tuo viha on kyllä laantunut, mutta myönnettäköön, että tämän päivän piirikokous ruokki hieman sieluani.

Pirkanmaan Kokoomusnuoret ry. otti yksimielisesti kantaa oman piirin aktiivin Yrjö Lähteenlahden puolesta ja päätti tukea häntä liittohallitukseen seuraavalle vuodelle. Tämän lisäksi kantaa otettiin selvin luvuin varapuheenjohtajaehdokas Anita Kuitusen puolesta ja puheenjohtajaehdokas Tomi Sandströmin puolesta. Valehtelisin, jos väittäisin, etteivät kaikki nyt valitsemamme ehdokkaat olisi loistavia valintoja liiton johtoon. Anita on ennen kaikkea nainen, jolla todellakin on munaa. Anita valittiin Helsingin piirin puheenjohtajaksi viime vuonna ja siinä Anita on nähdäkseni tehnyt erinomaista työtä. On enemmänk kuin harvinaista, että toisen piirin puheenjohtaja ottaa vilpittömästi kontaktia myös muiden piirien jäsenistöön, mutta näin hän on toiminut. Toinen, oman piirini puheenjohtajan lisäksi tietysti, erinomainen piirin puheenjohtaja on ollut Tomi Sandström. Uusimaan piiri on ollut viime vuonna käytännössä ainoa piiri, joka on tehnyt myös poliittisia ulostuloja. Uskon vakaasti siihen, että kun puheenjohtajistossa on tälläinen kaksikko, saadaan liitto kasattua taas yhdeksi Suomen vaikutusvaltaisimmista nuorisojärjestöistä. Mielelläni näkisin puheenjohtajistossa vielä toisenkin naisen, ja uskon että liitto saisi loistavan varapuheenjohtajan esimerkiksi myös oululaisesta Anne Lukkarilasta.

Jottei uskoni politiikkaan ja tähän nuorten liittoon olisi täysin vilpitön, on pakko vain todeta, ettei piirikokousta tai sen esileikkejä täysin puhtaasti hoidettu. Oma moraalikäsitykseni ei täysin vastaa esimerkiksi ehdokas Rydmanin moraalikäsitystä, ja toivon todella, että Sandström valitaan kahden viikon kuluttua liittomme puheenjohtajaksi. Haluan, että voin ilolla ja ylpeydellä tukea nuorisojärjestöni puheenjohtajaa, ja toinen näistä ehdokkaista täyttää nämä vaatimukset.

Hyvää rabonaa, ihanaa Tomppaa ja kaunista Anitaa.

Mikä puoluepolitiikka?

Ensimmäisenä opiskeluvuotena olin suuna päänä vaatimassa puoluepolitiikan tuomista amk-kentälle ja sen opiskelijapolitiikkaan. Tunnustettu tai tunnustamaton faktahan on se, ettei ammattikorkeakouluissa edes tiedetä puoluepolitiikan olemassaolosta – ja hyvä niin. Mitä enemmän olen seurannut farssia yliopistomaailman puolella, sitä vakuuttuneempi olen siitä, etteivät puolueet toisi juuri mitään lisäarvoa opiskelijapolitiikkaan. Esimerkiksi omassa puolueessani on yliopisto-opiskelijoita pakottamalla pakotettu puolueen listalle edarivaaleissa, enkä voi kuin ihmetellä.

Muutama viikko sitten kommentoin viime aikoina (surullisen) kuuluisaksikin tulleen Kokoomusnuorten pääsihteeri Aulan blogikirjoitusta edarivaaleista (kommenttikenttään mahtuu muuten aivan liian vähän tekstiä). Ottamatta kantaa varsinaisesti koko edarivaaleihin, pohdiskelin sitä, mikä opiskelijapolitiikan tarkoitus korkeakouluissa on. Sattuneesta syystä tarkastelen koko asiaa omien ammattikorkeakoululasieni lävitse.

Yhtäkään korkeakoulua ei ole olemassakaan ilman sen opiskelijoita. Tällöin on aivan yksi ja sama mitä hallinnossa tapahtuu, mikäli päätöksenteko ei ole opiskelijalähtöistä. No, mitä tarkoittaa opiskelijalähtöinen päätöksenteko? Kuulostaa ihan yhtä kauniilta kuin mikä tahansa nuorten tai kansalaisten kuuleminen; ajatuksena ihan kiva mutta toteutus tökkii. Itselleni se tarkoittaa niinkin yksinkertaisia asioita kuin esim. opiskelijaedustuksen järjestämistä kaikkiin päätöksentekoelimiin oli kyse sitten koulun hallituksesta tai ammatillisesta neuvottelukunnasta. Viime vuosien aikana ainakin meidän toimipisteellämme Finlaysonilla on menty superisti eteenpäin siinä, että tunnustetaan opiskelijoiden olemassaolo. Saavutetaanko tällä jotain?

Ihannemaailmassa kaikkia kohdeltaisiin tasapuolisesti; esimerkkinä vaikkapa lyhyen vaihdon apurahat. Alaa opiskeleville tai sen ammattilaisille on päivänselvää se, että leffafestarit, tekniikkamessut tms. ovat osa työn tekemistä. Festareilla tutustuu alan tärkeimpiin toimijoihin tai messuilla näkee uuden tekniikan eikä ole jo automaattisesti kehitystä jäljessä. Samaan aikaan henkilöt jotka toimivat eri aloilla näkevät leffafestarit hillittöminä kännäysreissuina, joita koulun ei kuulu kustantaa. Esimerkkinä nyt vaikka viime kevät; TTVOlla pyörii villiäkin villimpi huhu, jonka mukaan kaikki lyhyen vaihdon apurahat on jäädytetty eikä ketään tänä vuonna lähetetä minnekään. TAMKin hallituksen kokouksessa istuessani kuitenkin talouspapereissa kummittelivat edelleen ko. apurahat. Pienen penkomisen ja haistelun jälkeen selvisi, että apurahoja on kyllä jaettu, mutta niillä on toteutettu vain kaikki pakolliset reissut. Pakolliset tarkoittaa tässä tapauksessa koko vuosikurssin lähettämistä paperitehtaalle viikoksi tai ruotsinlaivalle pariksi päivää. Miksi nämä ovat pakollisia? Siksi, että niin on aina tehty. Siksi, että paperitehtaaseen tutustuminen on perinne. Siksi, että palkinnoksi opiskelusta on aina menty laivalle. En nyt mitenkään halua dissata insinööriopiskelijoita, mutta tuntuuhan se pienestä hipistä hieman kummalliselta että rahaa löytyy monta tuhatta yhteen reissuun, kun samaan aikaan ei voida tukea pienempiä matkoja vaikka vain satasilla. Erityiskiitos täytyy kuitenkin antaa apulaispormestari Perttu Pesälle, joka tuki minua hallituksen kokouksessa ja oli yhtä mieltä siitä, että taiteilijoiden festarimatkat ovat vähintäänkin yhtä tarpeellisia kuin insinöörien tehdasexcursiot. Tässä tapauksessa opiskelijaedustus tosin vain lisäsi tuskaa, eikä tehnyt meitä sen viisaammaksi.

TAMK on ensi tammikuusta alkaen Suomen kolmanneksi suurin ammattikorkeakoulu, jolla on puolen sataa koulutusohjelmaa. Viisastako? Opiskelijalähtöistä? Ei ainakaan omasta mielestäni.

Vähän aika sitten tutkiskelin koulutusohjelmia, enkä voi kuin ihmetellä miksi samoja asioita opetetaan eri tutkintonimikkeillä pitkin Pirkanmaata. Viime perjantaina startannut yrittäjyyskurssi herätteli taas hyvin siihen, mikä hullunkurinen tilanne koulussamme on; opiskelijat voisivat hyötyä toisistaan, mutta todellista alustaa tälle ei ole. Järjestäen kulttuurialan opiskelijat olivat saaneet projektikoulutusta ja tehneet projekteja, kun taas pääkampuksen opiskelijat eivät olleet. Tekniikan alan opiskelijat olivat iloisia siitä, että yrittäjyyskurssi antaa mahdollisuuden tehdä töitä yhdessä, kun oma opiskelu on pääsääntöisesti vain yksin tekemistä. Olisiko opiskelijakunnan mahdollista tarjota se puuttuva alusta yhdessä tekemiselle? Kokemukset korkeakoulujen ja Hermian Demola -hankkeessa korkeakoulujen opiskelijat tekevät töitä yhdessä. Olisiko aika tehdä yhdessä jo korkeakoulujen sisälläkin?

Palatakseni siihen opiskelijapolitiikkaan ja puolueisiin. Voin myöntää sen ihan julkisestikin, olen kateellinen ViNolle ja Vasemmistonuorille. Nämä kaksi nuorisojärjestöä osaavat tehdä politiikkaa, joka nuoria kiinnostaa. Lueskelin tuossa vinon periaateohjelmaa yksi ilta, ja totesin, että jolleivat käsityksemme ydinvoimasta, Natoon kuulumisesta ja yleisestä asepalveluksesta eroaisi niinkin radikaalisti toisistaan, voisin hyvin kuvitella kuuluvani ko. järjestöön. Tämä ei kuitenkaan muuttaisi suhtautumistani puolue- ja opiskelijapolitiikan yhdistämiseen; minulle opiskelijapolitiikassa tärkeintä ovat opiskelijat. Haluan ainakin omassa toiminnassani tehdä vaikuttamistyötä oman alani opiskelijoiden puolesta huolimatta siitä, mihin puolueeseen kukin kuuluu. Kun kilpaillaan samoista resursseista on naiivia väittää, että tuntisin enemmän hengenheimolaisuutta Kokoomukseen kuuluvien opiskelijoiden kanssa kuin kulttuurialaa opiskelevien opiskelijoiden kanssa. Ei se puoluekirja paljon projekteja tehtäessä lämmitä.

Hymyileekö Alexander Stubb liikaa?

Olen nyt viettänyt kaksi päivää Suomen Lasten Parlamentin, Lapsuudentutkimusverkoston, Lapsiasiavaltuutetun, Lasten Parlamentin neuvottelukunnan, Eduskunnan lapsen puolesta -ryhmän ja Nuorisotutkimusverkoston Lapset, nuoret ja politiikka -seminaarissa. Ironisen seminaarista tekee se, että se on lyhennetty Lapset ja politiikka -seminaariksi, eikä järjestävinä tahoina ole juuri nuoria tai nuorisojärjestöjä. Mutta ei mennä nyt siihen.

Eilen meille esittelivät Turun Yliopiston valtio-opin laitoksen Kimmo Elo ja Lauri Rapeli Nuoret ja politiikka -tutkimuksen tuloksia. Yllättävää tuloksissa ei liene se, että lukio- ja ammattikouluopiskelijat suhtautuvat politiikkaan erilailla, kotona olevien kirjojen suhde korreloi suoraan nuoren kiinnostukseen politiikkaa kohtaan ja mitä enemmän kotona puhutaan politiikasta, sen mielenkiintoisempaa se nuorten mielestä on. Sen sijaan huomasin hieman yllättyväni siitä, että nuoret kokevat Matti Vanhasen uuniperunaseikkailut vastenmielisinä.

Ei siinä, en itsekään pidä ajatusta Matti Vanhasesta pelkässä esiliinassa kovin kiihottavana, mutta että suorastaan vastenmielisenä. Vastenmielisenä pidettiin ennen kaikkea sitä, että poliitikkojen yksityiselämää ruoditaan mediassa niin kuin ruoditaan. Poliitikkojen muutos valtakunnan julkkiksiksi koettiin selvästi kiinnostusta politiikkaan vähentävänä tekijänä. Nuorten äänestysinto laskee, yhteiskuntaoppi ei kiinnosta (wonder why) ja poliitikot eivät kiinnosta. Kirjoitin muistiinpanoihini muutaman kysymyksen liittyen ilmiöön: Mikä on median vastuu? Onko sitä?

Eräs vastaaja oli kirjoittanut jo mainitsemaani kyselyyn seuraavasti:

“Politiikka ei kiinnosta koska porvarit kyykyttää työntekijöitä. Alexander Stubb hymyilee liikaa. Repikää tuosta sitten huumoria.”

Hämmentävää aloitteellisuutta ammattikouluopiskelijalta; hän on jo koko kuusitoistavuotisen elämänsä aikana kokenut kuinka porvarit kyykyttävät työntekijöitä. Väkisinkin tulee miettineeksi ammattiyhdistysten osallisuutta tähän(kin) mielipiteeseen, mutta koska lähtökohtaisesti en oikein usko ammattiyhdistyksiin, niin jätetään ne nytkin omaan arvoonsa.

Kun etsii hakusanalla “poliitikko” eri medioista, saa melko samanlaisia tuloksia: vaalirahoituskohut, seksiskandaalit; poliitikot ovat epäluotettavia kusipäitä ja pettävät aina, jaadejaadejaade. Herää vain kysymys, että mitähän minäkään tässä yritän peitellä; kaikki juorut jakoon vain.

Poliitikkohaku Aamulehden nettisivuilta

Poliitikkohaku Googlella

Poliitikkohaku Hesarin nettisivuilta

Poliitikkohaku Iltalehden nettisivuilta

Poliitikkohaku Ilta-Sanomien nettisivuilta

Muutama vuosi sitten käytiin keskustelua siitä, miten suomalaisesta politiikasta saataisiin mielenkiintoisempaa; silloin se ei kiinnostanut ketään eikä kukaan tuntenut poliitikkoja. Sen jälkeen tulivat Vanhaset ja Ruususet, Iket ja Tuksut, vaalirahoitukset, raiskaustapaukset ja hämärät sähköiset vaalit. Ja taas ollaan pisteessä, jossa politiikka ei kiinnosta ketään, erona aiempaan ainoastaan se, että poliitikkojen yksityiselämästä tiedetään kaikki. JP Palmgrén oli eilen aivan vakuuttunut siitä, että reittä pitkin pitäisi minunkin alkaa kiivetä, jotta elämässäni pääsisin eteenpäin. Semisti tuntuu siltä, että se olisi ajanoloon helpoin ja nopein reitti.

Siihen median vastuuseen sitten. Tavallaan saan koviakin kiksejä siitä, että elämme nykyisin bb-yhteiskunnassa, jossa Hesarin nettisivuilla äänestetään milloin mistäkin; pitääkö Esko Kiesin erota, saako Marja Tiura toimia kansanedustajana, pitäisikö vaalirahat palauttaa jne. On mahtavaa, että enää meidän ei tarvitse peitellä omaa idioottimaisuuttamme vaan voimme aidosti seurata vieraiden ihmisten kusemista ja oksentamista televisiosta, netistä ja printtimediasta. Mässäilemme häpykarvoilla ta herkillä hermopäätteillä ja olemme oman elämämme herroja. Mikään ei ole liikaa (paitsi maksukanavalla viestintäviraston hyväksymän aktin näyttäminen) ja hallitsemme maailmaa!

“Viihde ja skandaalit myyvät, suuri yleisö tuntuu haluavan enemmän sirkushuveja kuin leipää. Onko lukijallakin siis jonkinlainen vastuu viihdeuutisten lisääntymisestä? Ihmisiltä kysyttäessä toiveet mediasisällöistä kuulostavat usein yleviltä: dokumentteja, tutkivaa journalismia ja vallan väärinkäyttöä paljastavia juttuja. HS.fi:n Luetuimmat-listalta voi kuitenkin pääteillä jotain aivan muuta. Huhut Putinin uudesta seurustelusuhteesta kiinnostavat eniten.”

Lainaus on Tutkan pääkirjoituksesta viime syksyltä. Onko siinä vinha perä?

Viime keväänä journalismin kurssilla puhuttiin muutamaan otteeseen uutiskuvien etiikasta ja sivuttiin myös toimittajien ammattietiikkaa. Muutamat opiskelijat hyökkäsivät toimittajien kimppuun ja vaativat tutkivaa journalismia eikä mitään paskapuheita uuniperunoista. Ilmiö on kuitenkin hieman samanlainen kuin mihin Väliahdet viittasi puheenvuorossaan; suomalaiset väittävät katsovansa televisiosta vain dokumentteja eikä kukaan lue 7-päivää -lehteä. Kummasti Läskiteinin paluu vain keikkuu siellä katsojatilastojen kärjessä vaikka sitä ei kukaan katsokaan.

Itse olen hieman sitä mieltä, että mikäli suomalaisia (olivat he sitten nuoria tai vanhoja) ei Vanhasen seksiseikkailut kiinnostaisi, ei Koljattia olisi tarvinnut kirjoittaa tai iltapäivälehtiä myytäisi lööpeillä. Eikö ole siis hieman tekopyhää väittää lööppien vähentävän mielenkiintoa politiikkaa kohtaan? Vai onko politiikka sittenkin jotain muuta? Nähdäkseni poliitikollakin on oikeus yksityiselämään, eikä ihan kaikkea vapaa-ajalla tehtyä voida poliittisen agendaan liittää, mutta kyllähän nyt herranjumala poliittinen uskottuvuus rakentuu myös siitä miten ihminen käyttäytyy ja mitä Hymyn toimittajille kertoo! Olisiko siis nuorten medialukutaidon kehittäminen ratkaisu tähän(kin) dilemmaan? Pitäisikö ihan jokainen kansalainen laittaa medialukutaitokurssille ja kertoa ettei kaikkea mitä keltainen lehdistö suoltaa, tarvitse sittenkään uskoa? Riittääkö nykyinen lukion äidinkielen opetukseen sisällytetty medialukutaidon kehittäminen nykyisellään siihen, että tulevaisuudessa osattaisiin erottaa fakta fiktiosta. Vai tarvitseeko niitä loppujen lopuksi edes erottaa?

Ps. Se tärkein ja keskeisin kysymys kuuluu kuitenkin: kuka kumma äänestää Jukka Gustafssonia ja mikä saa ihmisen tekemään niin?

Mitä tapahtui nuorille naisille?

Olen nyt muutaman päivän käynyt keskustelua siitä, voidaanko naiset jakaa kahteen kategoriaan; asianaisiin ja kauniisiin naisiin. Kauniit naiset ovat luonnollisesti niitä, jotka ovat nättejä/tekeytyvät näteiksi ja näin etenevät elämässään. Kauniita naisia ei voi suututtaa sanomalla että naiset ovat tunteellisia johtajia, sillä kauniit naiset eivät ole siitä kiinnostuneita. Asianaiset taas ajattelevat asioita faktojen kautta eikä heidän puhumisiaan voi tiivistää “diudiutsirptsirp”.

Keskustelu alkoi mediatuotannon hallinta -kurssilla, jossa perjantaina puhuttiin henkilöstörekrytoinnista. Sinänsä ihan kiinnostava aihe, mutta yhtään rekrytointia tehneille osallistujille luento ei tarjonnut mitään uutta. Carolina, opettajamme, kertoi entisestä elämästään, jossa tiiminvetäjä oli palkannut heidän tiimiinsä ainoastaan “nättejä tyttöjä”. Ajatelkaa, kolme nättiä tyttöä peräjälkeen (osaamisesta Carolina ei puhunut mitään) jotka olivat tehneet sen, mitä me kaikki pelkäämme enemmän kuin sikainfluenssaa; tulleet raskaaksi. Kun nämä nätit tytöt sitten lähtivät kukin vuorollaan äitiyslomalle, oli tilalle palkattava uusi työntekijä. Enää tiimi ei antanut tiiminvetäjän tehdä rekrytointia yksin (jottei lisää nättejä tyttöjä palkattaisi) ja he valitsivat yhdessä uuden työntekijän. Uudeksi työntekijäksi palkattiin nainen, joka ilmoitti jo työhaastattelussa ettei voisi tulla raskaaksi eikä ollut ilmeisen nätti. Ja hallelujah, kaikki voittivat! Jos siis ei lasketa sitä, että syrjivä työhönottoperuste tuli jälkeenpäin kalliiksi tuolle tiimille, mutta ei mennä nyt siihen.

Istuin luukku auki luokassa kuuntelemassa Carolinan tarinaa, jota hän käytti ilmeisen huonona esimerkkinä. Luokassa oli noin 20 ihmistä, joista 18 oli nuoria naisia. Torstai-illan tuottajien bileet painoivat päälle sen verran, että ajattelin olla vain ihan hiljaa ja tyytyä kohtalooni, mutta kun Carolina päivitteli raskaaksi “hankkiutumista” kolmannen kerran, räjähtivät galaksit. Ihan oikeasti, todella fiksuna pitämälläni opettajallakin näkyi olevan luurankoja kaapissa. Keskustelu luennolla tyrehtyi melko lyhyeen, sillä en ajatellut tilaisuuden ja yleisön olevan paras mahdollinen 6+6+6 -keskustelulle, mutta vielä mä Carolinan istutan alas ja alan paasata. Sitä odotellessa.

Mitäs muuta? Pentti Väliahdet kävi ärsyttämässä minua sisältösuunnittelun kurssilla teemalla YLE hyvä ja kaupalliset kanavat paha. Viimeksi olen istunut Väliahdetin luennoilla viime keväänä, ja siinä miehessä on kyllä uskomatonta karismaa. Tiedättekö sellaisia ihmisiä jotka ärsyttävät niin paljon että niistä on melkeinpä jo pakko tykätä? Sellainen mies on YLEn dokumenttituottaja.

On ymmärrettävää, että mies joka työskentelee YLElle pitää sitä jumalan lahjana maailmalle ja suomalaiselle televisio- ja radiotarjonnalle. Ymmärrän myös sen, että jos luennon aihe on indiyhtiön suhde televisiokanaviin, ei siellä ole tarkoitus jauhaa pelkästään politiikkaa. Sitä en kuitenkaan tajua, että yhdessäkään Pentin kanavavertailussa ei otettu huomioon tv-kanavien rahoituspohjaa. Lama ei kuulemma näy yhtään missään eikä vaikuta televisiokanaviin. Eikö tämä ole hieman ristiriidassa sen kanssa, että vuoden 2009 Mainosbarometri on juuri linjannut laman vaikutuksen seuraavasti: vähemmän rahaa > vähemmän rahaa markkinointibudjetissa > mainonta-alalle suuria ongelmia > mediakanavien mainosrahotteisuus hupenee. Tekisi varmasti ihan hyvää myös Pentille katsella elämää hieman niiden vaaleanpunaisten YLElasien takaa.

Törmäsin samaan ilmiöön myös sisältösuunnittelun kurssilla kun puhuttiin mediamainonnan volyymista Suomessa (1,2 miljardia). Mainosbarometri oli listannut suurimmat suomalaiset mediatalot:

1. Sanoma Oyj. 2 962 miljoonaa euroa
2. YLE 385 miljoonaa euroa
3. TS-yhtymä 336 miljoonaa euroa
4. Almamedia 329 miljoonaa euroa

mutta missään ei taaskaan otettu huomioon sitä, mistä rahat tulevat. Yritin tentata Väliahdetta mediamaksun tarpeellisuudesta ja YLEn profiloinnista, mutta hän ei halunnut vastata. Kysymys kuulemma on politiikasta, eikä se kuulu meille.  Onko todellakin niin, että politiikka ei kuulu “meille”? Eikö meidän tulevina media-alan ammattilaisina täydy ymmärtää mitään siitä, mitä teemme ja kenelle. Ja millä rahalla? Ja kuka meidät sitten palkkaa ja kuka sen meidän raskaana olemisemme maksaa?  Tai ylipäänsä, mistä johtuu että YLE1 haluaa profiloitua yhteiskunnalliseksi asiakanavaksi kaupunkilaisille ja YLE2 kevyempänä kanavana taajamien ulkopuolella asuville ihmisille. (Kiinnostavaahan olisi siis tietenkin tietää myös se, että kuka on keksinyt noinkin mielikuvituksellisen tavan profiloida YLEn kanavia). Ja ennenkaikkea: mitä ihmisen, joka kritisoi YLEn toimintaa ja sen tarpeellisuutta nykyisellään pitäisi tehdä, kun samalla tiedostaa varsin hyvin että YLE on se joka pyrkii vahvistamaan kotimaisia innovaatioita ja kaupalliset kanavat saavat suurimmat kiksinsä läskiteinin paluusta.  Kysymys kuuluu, että onko tämä nyt sitten sitä ihmeellistä innovaatiounta josta Pauli jaksaa paasata? Voisiko tulevaisuudessa olla kaupallinen televisiokanava joka osaisi arvostaa myös kotimaisia tuotantoja ja uusia innovaatioita? Olisiko meillä ylipäänsä niin ammattitaitoisia tekijöitä, että pystyisimme kilpailemaan ulkomaisten tuotantojen kanssa?

Hahaa. Sisällöt ovat sokerina pohjalla. Mutta onko tämä oikeasti ironiaa vai vaan kylmä fakta?

Kriisi

Ei, tällä kertaa kriisi ei käsittele kenkien valintaa tai muuta yhtä merkittävää, vaan elämää. Kun kriisi on ohi tai siihen on löytynyt jonkinmoinen tyydyttävä ratkaisu, palaan asiaa. Siihen saakka en pysty tuottamaan älykästä tekstiä.

Mikä tässä loppujen lopuksi on tärkeää?

Nyt, jottei vasemmistonuorilla olisi liian mukavaa, on aika palata totuuden lähteille.

Tämä ei ole se tavallinen tarina, en liittynyt Kokoomukseen siksi, että se oli ensimmäinen puolue joka pyysi (demarit olivat), vaan siksi, että halusin liittyä nimenomaan Kokoomusnuoriin. Siitä on nyt kaksi ja puoli vuotta. Alunperin Kokoomusnuoriin siksi, että kaipasin jotain sisältöä elämääni oppilaskunta- ja nuorisoedustajistotoiminnan jälkeen ja siksi, että olin tasaveromallin vannoutunut kannattaja (onneksi ihmisten kasvaessa myös mielipiteet kasvavat).

Ensimmäinen tapahtuma jossa kävin, oli uusien jäsenten ilta. Illasta en muista juuri muuta kuin hämmentävän vittumaisen ja mielenkiintoisen piirin vt. puheenjohtajan, Sinin. Pohdiskelin silloin, että pakkohan tässä järjestössä on olla jotain ihmeellistä, kun tuo puheenjohtajakin on noin kikseissään. Sen lisäksi seuraavassa tapahtumassa ollut alkoholitarjoilu euron hintaan puhutteli minua, vaikkakin jälkeenpäin selvisi ettei Pirkanmaan silloisessa bilepiirissä ollut juuri ennen alkoholista maksettu.. Olen siis niitä jäseniä, jotka liittyivät mukaan hyvien bileiden ja ilmaisen viinan toivossa.

Kevään ja kesän aikana minulle selvisi, että Kokoomusnuoret tekevät myös paljon muuta kuin dokailevat. Se oli melko silmiäavaavaa; täällähän on ihan oikeita ihmisiä joiden kanssa mä ajattelen samalla tavalla. Vuoden 2007 liittokokouksessa huomasin, että on olemassa myös Kokoomusnuoria joiden kanssa en ajattele tismalleen samalla tavalla. Ja sitten se oli menoa.. Minulle tuli sellainen fiilis, että tästä mä haluan tietää enemmän ja tämä on se mun juttu! (Toim. huom. ei se eri mieltä oleminen).

No mikä minulle sitten on kaikkein tärkeintä? Ihmisen, yksilön, vastuu itsestään. Mahdollisuus sivistää itseään. Mahdollisuus tehdä töitä ja kokea onnistumisia. Mahdollisuus vaikuttaa omaan elämäänsä ja nauttia omista saavutuksistaan. Ihmisten välinen tasa-arvo ja yhtäläiset mahdollisuudet tehdä itsestään onnellinen. Tunne tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi omana itsenään. Vapaus kuulua tai olla kuulumatta yhdistyksiin, järjestöihin tai uskontoihin, vapaus saada äänensä kuuluviin, demokraattinen yhteiskunta ja vapaus valita ammatikseen ihan mitä tahansa mikä ei vahingoita muita. Hätäisimmät ehtivät vetää tästä johtopäätöksensä; Emmi on siis liberaali. Saatan ollakin, mutta ennen kaikkea olen kokoomuslainen.

Kokoomuslaisuus nimittäin tarkoittaa minulle juuri noita asioita; me uskomme siihen, että yhteiskunnan ja valtion on tarjottava puitteet elämään jokaiselle sen kansalaiselle. Jokaisella tulee kuitenkin olla vastuu itsestään ja siitä, ettei asioita tuoda hopeatarjoittimella eteen. Jos olet kyvytön ottamaan lapiota käteen ja kaivamaan kuoppaa, niin silloin joku tulee ja auttaa sinua kaivamaan, mutta jos kuopan kaivaminen ei yksinkertaisesti vain huvita, niin ole sitten ilman. Meille sivistys luo mahdollisuuksia, mahdollisuudet onnistumisia ja onnistumisista pitää saada nauttia. Keneltä se on pois, jos joku toinen ajaa mersulla ja toinen ladalla? Ei meidän pidä olla yhtä tasapäistä massaa, jossa kenenkään ei kuulu saada sen enempää kuin toisten. Kaikki me voimme varmasti seistä kärjistetyn vastakysymyksen: “Maksaisitko sinä itse rikkaamman ihmisen elämän?” takana, kun vasemmisto suuna päänä vaatii “rikkaiden tappamista systeemin mukana“.

Huomaatteko? Loppujen lopuksi me Kokoomusnuoretkin olemme samaa mieltä asioista. On olemassa mielipiteiden sävyeroja, mutta viime kädessä vapaus, vastuu ja demokratia, mahdollisuuksien tasa-arvo, sivistys, kannustavuus, suvaitsevaisuus ja välittäminen ovat niitä arvoja joiden puolesta me toimimme.

Jyrki vaati kuntapäättäjiä Pirkanmaan Kokoomuksen 90-vuotisjuhlilla heittämään juustohöylän pirtin nurkkaan ja tekemään rohkeita arvoratkaisuja kuntien taloutta käsiteltäessä. Itse pyytäisin samaa KNL:ltä, päätösten ja ratkaisujen tekemistä sen pohjalta mikä oikeasti on tärkeää, ei sen pohjalta kuka saa eniten liittohallituspaikkoja vuoden 2067 liittokokouksessa.

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin.

Ps. Ja jottette siellä Hämeessä turhaan tätä lukisi, niin mainitaan nyt teidätkin. Kiitos Ilkalle ja Eerolle yöllisistä puheluista, olisi sitä aikaansa voinut huonommassakin seurassa viettää.